Kyllästyttääkö runomitta?
Miten lukea Kalevala lukematta sitä?
Kansalliseeposta pitäisi lukea. Suurin osa luokasta naurahtaa epäuskoisesti ensimmäisen kalevalamitan jälkeen ja valuu sen jälkeen rauhalliseen puoliuneen. Hiljainen tunti edessä, ei tarvitse jaksaa 30 teinin kasvukipuja, mutta Kalevalan teksti ei maagisesti saavuta aivojen perimmäisiä sopukoita kuuntelijan nukkuessa.
Ratkaisun on kirjoittanut jo vuonna 2002 (uusintapainos 2022) lukion äidinkielen opettajani. Opettajana Kirsti Mäkinen oli luova ja innostava, todellinen pedagogi.
Muistan vielä kuinka luokan tunnelma sähköistyi, kun Mäkinen valitsi tarkoituksella ristiriitaisessa ihastussuhteessa olevan tytön ja pojan lukemaan Ibsenin Nukkekodin osia ääneen. Silloin olisi voinut kuulla höyhenen tippuvan lattialle, sen verran kiinnostuneena kaikki kuuntelivat.
Muistan myös kuinka Mäkinen käytti punakynää aineissani aluksi niin paljon, että rivit hohtivat punaisina. Hän opetti minut pilkkomaan lauseeni ymmärrettävän lyhyiksi. Sitä ennen kirjoitin kotoa oppimaani kapulakieltä. Haudan taakse suuret kiitokset!
Lasten Kalevalassa Kalevalan tärkeimmät tarinat on kirjoitettu sujuvaksi tarinaksi ja vauhtia, murhia ja raakuuksia kyllä piisaa. Tarinaksi, jossa on sen verran menoa, että suurempi osa luokasta kiinnostuu opetuksen aiheesta teiniväsymyksen sijaan.
Lasten Kalevala on itse asiassa harhaanjohtava termi. Kirjan otsikon pitäisi olla Nuorten kalevala, sen verran verinen on Kalevalan teksti. Pieni lukuhiiri ilmoitti, että kirjassa oli liikaa kuolemaa hänen makuunsa.
Omat muistikuvat Kalevalasta koululaisena olivat uneliaan tylsiä. En ollenkaan muistanut tarinan väkivaltaisuutta. Näillä ennakko-odotuksilla tartuin itse kirjaan ja luin sen siinä hetkessä lävitse. Ja huh, todella, onhan se raaka. Jos eläimien kuolemat lasketaan mukaan niin ollaan äkkiä useissa kymmenissä raadoissa.
Kirsti Mäkisen teksti on helppolukuista ja selkeää. Tarinat etenevät niin vauhdikkaasti, että me molemmat lukuhiiret luimme kirjan lyhyessä ajassa. Teksti nappaa otteeseensa ja saa ajoittain aikaan hymyn ja hymähdyksen. Sellaista elämä ehkä oli joskus kauan sitten.
Kirja on runsaasti kuvitettu Pirkko-Liisa Surojegin upeilla kansallisromantiikan henkisillä kuvilla. Kuviin voi uppoutua ja nähdä edessään sen aikaisen elämän. Tosin on muistettava, että Kalevalan aikaan ihmiset olivat erinäköisiä kuin kansallismieliset kuvat vahvoista pellavapäistä.
Itäisessä Suomessa ihmiset ovat pienempiä ja tummempia kuin Kalevala on koskaan antanut ymmärtää. Erilaiset sairaudet runtelivat ihmisten ulkoista olemusta. Harvalla oli siloposkia ja sileän kauniita käsiä edes aikuisuuden kynnyksellä. Infektiot paranivat hitaasti aikana ennen antibiootteja, jos ylipäänsä paranivat. Purentoja ei korjattu oikomishoidolla ja yksi sun toinen ontui.
Raskas työ painoi kumaraan ja naiset vanhenivat runsaisiin synnytyksiin ennen aikojaan, jos ylipäänsä selvisivät raskauksistaan hengissä. Nämä asiat kannatta muistaa niin kansalliseepostamme lukiessa kuin periodidraamoja katsoessa. Maailma oli toinen.
Kalevalan tarinoista, synnyistä syvistä
Tarinat eivät synny tyhjiössä ja niillä siirretään yhteiskuntien sosiaalista mallia. Mitä kerrotaan ja miten? Mitä jätetään kertomatta? Jotkut tarinat tuntuvat hyökkäävän vallitsevia normeja vastaan, mutta hyökkäyksessäänkin ne kertovat enemmän siitä, minkälainen kyseenalaistaminen on sallittua.
Vanhojen tarinoiden ongelma on se, että ne opettavat yhteiskunnallisia malleja, jotka eivät enää nyky-yhteiskunnassa toimi. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoisia aukkoja menneisyyteen.
Kalevalan keräsi ja julkaisi Elias Lönnroth (ensimmäinen versio 1835, nykyversio 1849) ja minua viisaammat eivät ole päässeen yhteisymmärrykseen siitä, kuinka suuri osa siitä on Lönnrothin sepitettä ja kuinka suuri osa kerättyjä ja toisiinsa yhdistettyjä runoja. Kaikki tuntuvat kuitenkin olevan yhtä mieltä siitä, että suurin osa Kalevalasta perustuu aidosti kansanperinteeseen.
Mielenkiintoista olisi tietää, mitkä tarinoista ovat vanhempaa perua ja mitkä heijastelevat 1800-luvun yhteiskuntaa. Koska silloin ei ollut kansan syvissä riveissä luku- saati kirjoitustaitoa, on mahdoton arvioida kuinka vanhoja itse tarinat ovat olleet.
Toisaalta juuri siksi, ettei luku- ja kirjoitustaitoa metsäpirteissä ollut, voi aivan hyvin olla, että tarinoiden peruskuviot todella pysyivät kutakuinkin samoina ajan kuluessa. Perimätietona kun ei kovin laajoja ja uusia kirjallisia kokonaisuuksia voi sukupolvilta toisille siirtää.
Laulujen ja tarinoiden alkuperäisestä alueesta on erilaisia teorioita. Lönnroth keräsi suurimman osa Itä-Suomen ja Karjalan alueelta, mutta on mahdollista, että osa tarinoita on kulkeutunut alueelle myös lännempää ennen kuin ne alkuperäisiltä syntysijoiltaan hävisivät. (Lähde Wikipedia.)
Elämästä keski-ajan Suomessa löytyy mainio radio-ohjelma Yle-areenasta. Rahvaan historian ensimmäinen osa Kovaa ja pehmeää leipää kertoo sekä Länsi-Suomen että Itä-Suomen tavallisten ihmisten elämästä. (Itä-Suomen korpimaiden osuus alkaa noin 18 minuutin kohdalla). Ohjelmaa kuunnellessa ja veronkierron luovuutta ihmetellessä voi kuvitella pienen torpan täynnä ihmisiä talven pimeydessä ja vahvan äänen laulamaan maailman synnystä.
Kalevalan maailmansynty
Ympäri maailmaa alkuperäiskansojen maailmansyntytarinoita eli luomismyyttejä on saatu talteen paljon ja niistä monet muistuttavat paljon toisiaan. Kalevalassa alussa on vain Ilmattaren ilmaa ja maailma syntyy sotkan munasta. Munalähtöinen maailmankuva löytyy myös ainakin yhdestä kiinalaisesta luomismyytistä.
Myytit kertovat jotain ihmiskunnan yhteisestä tietoisuudesta ja tarpeesta luoda tarina tyyjyytta täyttämään. Väinämöinen syntyy Kalevalassa jo aikuisena miehenä ja kaikkitietävänä. Tässä yhteydessä on paras huomata, että Väinämöinen syntyy nimenomaan miehenä, ei naisena.
”Kuin koira kahleissa on miniä miehelässä”
Ei niin kovin kauan sitten elettiin pienissä yhteisöissä ja sidoksissa maahan. Naisen asema ei ollut kummoinen. Tyttöjä naitettiin vastentahtoisesti ja ryöstettiin vieraisiin kyliin. Jälkimmäinen oli toki välttämätöntä sisäsiittoisuuden välttämiseksi, mutta nuorikon asema ei anopin taloudessa ollut kummoinen. Työtä täytyi tehdä, mutta päätösvaltaa ei ollut ennen kuin anopista aika jätti.
”En lähde Pohjolaan, se on miesten surma.”
Kalevalan Pohjola näyttäytyy maana, jossa naiset määräävät. Ei liene yllätys, että Kalevalassa Pohjola on se paikka, jota vastaan opetetaan miehet pelkäämään ja jota vastaan taistellaan. Pohjolasta kerrotaan myös sairauksien ja kärsimyksen tulevan.
Mutta Pohjolan uhka ei realisoidu ennenkuin Kalevan miehet lähtevät sinne sotimaan ja asioita sotkemaan. Näinhän se on. Ensin luodaan kuva kauheasta vastustajasta ja sitten lähdetään toisen maalle sotimaan kuviteltuja uhkia rauhoittamaan. Ei taida olla ajatus kovin kaukana monen sodan syntysyystä.
Jään miettimään, että mikä se Pohjola oikeasti on ollut. Lönnroth keräsi tarinat suurimmaksi osaksi Itä-Suomesta ja Vienankarjalasta. Onko Pohjola Lappi vai Pohjois-Savo?
Lisää sodasta ja kärsimyksestä
Sota ja ahneus on Kalevalan toistuva teema. Onko elämä tuolloin ollut todella niin sotaisaa? Ovatko heimot oikeasti pyrkineet listimään toisiaan yhtä suurella innolla kuin Kalevalassa? Ehkä on kostettu neidonryöstö, ahnehdittu toisen menestystä? Haaveiltu ikuisesta rikkaudesta, jota Sampo, tuo maaginen kultakone, on naapurille jauhanut.
Runonlaulannasta muuhun musiikkiin
Oi kannel, tuo ihana soitin!
Kannel on kehitetty noin pari tuhatta vuotta sitten. Varhaisimmat todisteet kanteleista ovat Novgorodin ja Puolan alueelta ja Novgorodin-Volgan-Dneprin alueelta uskotaan ensimmäisten suomalaisten esivanhempien saapuneen maahamme. Tässä yhteydessä kannatta kuunnella Pauliina Syrjälän modernia kanteleensoittoa ja kuvitella itsensä aikaan satoja vuosia sitten.
Kalevala nyt
Opetuskäytössä Lasten Kalevala on paljon parempi kuin runomittainen alkuperäisteos. Tarina on niin vauhdikas ja hyvin kirjoitettu, että se tempaa mukaansa. Runomittaa voi käsitellä kirjan lisäksi, mutta kansalliseepoksemme ymmärrys onnistuu paljon paremmin tällaisella teoksella kuin pelkällä runomitalla.
Kalevalan patriarkaaliset tarinat ovat monet auttamattomasti vanhentuneet ja maailmankuva ei ole kovin ruusuinen tai rakentava. Toivoa sopii, että nykyään kouluissa näitä tarinoita avataan historiallisessa kontekstissa eikä vain toisteta kulttuurisina kultakimpaleina.
Silti Kalevalassa on jotain perisuomalaista, sitä mihin ainakin 1800-luvulta asti meidät on kasvatettu. Ja kuinka kauan aikaa sitä aiemmin? Se jokin koskettaa ja vie meidät tiettömien taipaleiden keskelle ymmärtämään karun ja harvaanasutun maamme kovuutta. Se jokin saa monet meistä kaipaamaan sitä pientä punaista mökkiä pellon laidassa.
Sieltä me olemme tulleet, kaskipelloista ja honkien huminasta.
Maria
Lukupäivä 21.1.2021
Julkaisuvuosi 2002 (2022 uusintapainos)
Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com/
Kirja-arvio, kirja-arvostelu
