Seikkailusta, evoluutiosta ja persoonapronominista
Villitalot ovat taloja, jotka eivät suostu pysymään perustuksillaan maassa kiinni vaan tiukan paikan tullen ottavat ritolat omilla vaihtojaloillaan.
Liikuntakyvyn lisäksi salaperäinen herra Böök on suunnitellut niihin toinen toistaan oudompia salatemppuja. Harvat ja valitut lapsiasukkaat pystyvät ohjaamaan taloja ruoreilla. Tässä trilogian viimeisessä osassa talosta löytyy vaihtokaappeja, joiden avulla teleportaatio onnistuu sekä esineillä että lapsilla. Kätevää, eikö?
Kaikki olisi aivan somaa, mutta yhden asukasperheen isä Harri Hyss-Sumelius on kääntynyt pahuuden tielle ja yrittää HeadTech-yrityksellään ottaa kiinni ja vangita talot omia luihuja suunnitelmiaan varten. Ja jotta siinä ei olisi riittävästi, aikoo hän tuhota myös talojen lapsi-asukkaat. Arvatenkin tästä seuraa aika kasa talojuoksua eri jaloilla ja eri maastoissa.
Joskus on lähdettävä pois tullakseen takaisin entistä vahvempana
Tässä kirjassa talot seilaavat Suomenlahdelle pienelle saarelle. Siellä väliaikaisessa turvassa HeadTechiltä on lapsilla aikaa kehittyä talojen tuntijoina ja puolustustaistelijoina.
Talot viestivät lapsille unien kautta ja Tomtom, sarjan pääosan haltija, ymmärtää ja hyväksyy oman erityislaatuisen tehtävänsä käydä pimeyden voimia vastaan tulevassa taistelussa.
Kun kaikki on valmista, talot suuntaavat takaisin Suomeen ja haastavat HeadTechin lopulliseen koitokseen. Taistelussa kohdataan Harri Hyss-Sumeliuksen suunnittelema uusi villitalo, varjotalo, joka ei toimi kunnolla ilman ohjaajaa.
Kun villitalot on motitettu, Tomtom ymmärtää tehtävänsä ja hyppää varjotaloon ohjaten sen isäntäänsä vastaan. Talo rikkoontuu ja Harri Hyss-Sumelius kumma kyllä itkee ja on pahoillaan. Kaikki on taas hyvin.
Se oli siinä.
Vai oliko sittenkään? Villitalo on kirja, jossa on muutakin.
Evoluutio, ihmisyys ja taistelu
Ihminen on sosiaalinen ja sotaisa eläinlaji. Meille taitaa olla evoluution myötä sisäänasetettu haave löytää oma pieni yhteisömme erillään muista. Yhteisö, jonka kanssa selvitä vaikeuksista ja taisteluista toisia ihmisiä vastaan. Ehkä se on sitä, mitä me olemme aikojen alusta saakka tehneet?
Ihmislajin menestyksen syinä on arveltu olevan kykymme toimia ryhmänä metsästyksessä ja taistelussa sekä kykymme luoda kulttuuria. Ehkä me juuri siksi jo lapsena viehätymme tarinoista, joissa yhdessä ryhmänä valmistaudutaan taisteluihin?
Sillä Villitalo-sarja on pitkälti sosiaalisten taisteluryhmien luomista. Ensin taloyhteisöjä on vain yksi, sitten niitä tulee toinen lisää ja lopulta taloja on 7. Tämä pienen kylän kokoinen ihmisryhmä on lopulta valmis voittoisaan taistoon. Taisteluun valmistautumiseen kuuluu harjoittelua, tutkimista ja tietenkin ruokajuhla Blytonin Viisikon henkeen pakkopaaston jälkeen.
Kuka minä olen, mitä minusta tulee?
Toinen lapsilukijan haave, mihin kirja vastaa, on toive oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Oman erityisyyden löytäminen ryhmässä toimien. Villitalot määräävät jokaiselle lapselle aseman, jossa tämän erityistaidot voivat kukoistaa.
Kirjassa on runsaasti luonteita, joihin samaistua. Dunia on luontainen johtaja sekä hyvässä että pahassa ja Tomtom se vastahakoinen sankari, joku johon lapsi voi samaistua. Se, joka löytää sisältään salaisen taidon, jolla nousta sankaruuteen. Voisin kuvitella, että lapsi lukiessaan etsii kavereidensa piirteitä lapsijoukosta.
Erilaisia perheitä
Kirjaa voidaan lukea myös erilaisten perheiden kavalkadina. On uusperhettä, kahden isän perhe, ydinperhe, kahden aikuisen perhe sekä mystinen yksineläjä Siimes. Ja yksi särkynyt perhe eli Hyss-Sumeliukset. Tämä kirja haluaa kertoa, että tällainen tämä maailma todellisuudessa on. Monimuotoinen ja silti yhteensopiva.
Loppuratkaisussa hyvät Villitalot ja Tomtom voittavat ja Harri Hyss-Sumelius menettää kaiken, myös itse luomansa varjotalon. Hyss-Sumelius on halunnut olla suuri keksijä sekä omistaa ja luoda jotain uutta ja elävää tekniikan avulla. Samalla hän on unohtanut oman poikansa ja oman perheensä ja sen, että on luonut jo jotain uutta ja ainutlaatuista yhdessä vaimonsa kanssa eli oman poikansa.
”Tämän minä halusin [varjotalon] tämän mitä sinulla on.” ”…halusin, että syntyisi älyllinen olento, jonka minä olen saanut aikaan.” Harri Hyss-Sumelius sanoo.
”…sellainen on tuolla sisällä.” ”…poika [Harto] , jonka sinä olet luonut yhdessä minun kanssani.” ”…kaikki voisi olla ihan toisin.” Vastaa Silke, Harrin vaimo.
Lopussa Silke lähtee hiljalleen kävelemään merenrantaan kuin odottaen miestään ja Harri lähtee perään. Anteeksiannolle avataan ovi. Sopia kysyy, onko se järkevä ratkaisu? Harton isä on kuitenkin käytännössä yrittänyt tappaa muutaman talollisen lapsia eikä ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta omaan poikaansa. Muuttuvatko sellaiset miehet? Heräävätkö he yhtäkkiä todelliseen maailmaan ja muuttuvat empaattisiksi perheenisiksi? En usko. Tulevaisuuden psykologien ja psykiatrian resursseja säästettäisiin parhaiten, jos lapsille annettaisiin malli muuhunkin kuin ainaiseen anteeksiantoon.
Eikä siinä vielä kaikki
Kirjaa voi lukea myös sukupuolisen identiteetin rakentumisen tarinana. Eli pääsemme salaperäiseen Siimes-hahmoon. Siimes on yksinasuva pianisti, joka on villitalojen luojan sukua. Tomtom ihailee Siimestä, mutta kuka hän oikein on? Yritin pieneltä lukuhiirelta tiukata, onko Siimes mies vai nainen, mutta ei osannut pieni lukuhiirikään vastata.
Siimes saa soitollaan villitalot virittäytymään taistelussa uudelle tasolle. Taistelussa Tomtom vastaa tuntemattoman kutsuun ja siirtyy Varjotaloon, jota hän tuntee ymmärtävänsä. Voidaanko ajatella, että Varjotalo symboloi myös lapsen kehittyvää seksuaalisuutta, tuntematonta minuutta, jonka kanssa on tultava kasvaessa yhdeksi?
”Hei talo, kysyin ujosti. Voinko minä olla sinun kipinäsi?”
Koko kirjan ajan sukupuoleton Siimes on lopussa nainen iltapuvussa ja korkeissa kengissä, huulet punattuna hymyilemässä. Onko tämän tarkoitus symboloida sitä, että Siimes pystyi vihdoin talotaistelun jälkeen näyttämään todellisen minänsä muille?
Mutta se ei vielä kerro, onko tarkoituksena ymmärtää asia niin, että Siimes, naiseksi syntynyt, pystyy lopussa antamaan ilonsa ja naiseutensa hehkua? Vai, että Siimes, mieheksi syntynyt, pystyy lopussa vapautumaan kahleistaan ja näytäytymään todellisen sukupuolensa mukaisena? Ensimmäinen vaihtoehto olisi muuten loogisempi, mutta kukaan pianisti ei kaikesta pahasta vapautuneena soita flyygelia korkokengillä, joten ehkä on kuitenkin kyse jälkimmäisestä vaihtoehdosta? Suomalaiselle naiselle harvemmin korkokengät symboloivat naiseutta. Sen sijaan transmiehillä asia taitaa olla toisin.
Joka tapauksessa koko pohdintaa ei olisi ilman rakasta suomen kieltämme. Olemme onnekkaita, kun meillä on vain yksi persoonapronomini. Se antaa suuremman vapauden sekä kirjojen että todellisen maailman ihmisille tulla kohdatuksi ensisijaisesti ihmisinä.
Paksu kirja isolle lukijajoukolle
Villitalo-kirjat ovat jo oikeita paksuja kirjoja, sivuja on peräti 282. Teksti on normaalikokoista ja selkeää. Siellä täällä on Johanna Lumpeen mustavalkoisia kuvia, jotka sopivat tarinan henkeen erinomaisesti. Kirjan voi lukea 8-vuotias seikkailutarinana ja toisaalta 12-vuotias löytää siitä varmasti enemmän tunnepohjaa sukupuoliselle kasvamiselle ja erilaisten ihmisten ymmärtämiselle. Pieni lukuhiiri antoi kirjoille 10 pistettä ja vuoden 2021 pienen lukuhiiren suomalaisten kirjojen listauksessa kirja pääsi sijalle 5.
Villitalo taistelee on selvästi trilogian kolmas osa, mutta viimeisillä sivuilla kirjalija antaa mahdollisuuden neljännelle osalle, joskin neljännen osan kirjoittaminen ei kirjan symboliikka huomioon ottaen ole välttämättä helppoa.
”Jos jossain on vääryys…villitalot lähtevät apuun.”
Maria
Lukupäivä (27.10.21 pieni lukuhiiri ja 27.12.21 iso lukuhiiri)
Julkaisuvuosi 2021
Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com
Kirja-arvio, kirja-arvostelu, parhaat lastenkirjat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti