Voiko Joulupukki asua junamatkan päässä New Yorkista? No ei voi. Ei todellakaan voi.
Lumen saartamat alkaa tuttuun Pet Agents tyyliin. Kati-e ja Ti-bot ystävineen pelastavat lampeen jäätyneen joutsenen ja lukija oppii uutta eläinmaailmasta. Tervapääskyt nukkuvat lentäessään eivätkä käy maan pinnalla kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Käsittämätöntä, mutta totta.
Apus apus, Pohjanmaan maakuntalintu, ei edes ole pääsky, vaan kiitäjä, joka nousee parin kolmen kilometrin korkeuteen kahdesti vuorokaudessa ja liitelee sieltä luultavasti nukkuen alas. Ruokailukin sujuu pitämällä lentäessä suuta auki ja epäonniset hättiäiset löytävät tiensä linnun mahaan.
Eläinten suojeluyhdistyksen talo on pulassa. Ulkona uhkaavat kauhakuormaajat purkupäätöksen kanssa. Kati-e lähtee kavereineen etsimään pohjoisessa lomailevaa talon omistajaa rouva Frangia pelastaakseen kodittomien eläinten kotitalon.
Sitten tulee ongelma. Pohjoiseen mennään junalla. Pohjoinen kuulostaa nimeä myöten (Kuukkelivaara) Suomen Lapilta, mutta ei sinne nyt mitenkään voi matkata New Yorkista junalla. Suomalainen henkinen katastrofi uhkaa, jos kirja käännetään joskus englanniksi ja lukuisat pienet amerikkalaislapset alkavat uskoa Joulupukin löytyvän Kanadasta.
Lumen saartamissa vasta tajuan, että sarjan henkilöhahmot ovat vahvasti todellisuuspohjaisia. Ja tyhmä kun olen, tajuan sen vasta, kun pohjoisen noita on kirjaimellisesti nimetty Paqpa:ksi (suosittu pelitubettaja tiedoksi kirjoittajan kanssa yhtä tietämättömille aikuisille). Kuka lienee Puupää-hahmo? Kirjan alussa näkyvät Dahlia ja Shadow ovat varmaan kirjan tekijät ja varmaan muillekin hahmoille löytyy esimerkit todellisesta elämästä. Mielenkiintoista on se, että kirjassa on Kati-e:n isän kuva. Isä on astronauttina Mir-asemalla. Äidistä ei ole tietoa, mutta ehkä se tietohippunen on mennyt minulta ohitse aiemmissa kirjoissa.
Pieni lukuhiiri piti kirjasta, kuten aiemmistakin Pet Agentseista. Hiiripisteet ovat 10. Tämä kirja oli pienen lukuhiiren mukaan vauhdikkaampi kuin sarjan edellinen osa ja siksi jopa parempi.
Teksti on selkeää, rivivälit reiluja ja kuvia, jotka ovat yhtä kauniita kuin kaikissa aiemmissakin kirjoissa, on paljon. Jokainen sivu on suoranainen taideteos. Rekikoirakuva toimisi jopa digiprinttitrikoona. Kirja sopii minusta 7-11-vuotiaille sekä tytöille että pojille, jos vain lukija on eläinrakas. Lahjakirjapotentiaalia tälläkin.
Uutta on lisätekijä Anders Vacklin, joka on Tammen mukaan tieto- ja näytelmäkirjailija. Pakko pohtia, mistä tämä johtuu ja miten se tulee vaikuttamaan kirjasarjaan? Ja onko sillä kenties jo ollut vaikutusta? Oma tuntuma lukijana on se, että lisätekijät yleensä tarkoittavat kirjasarjojen teollistumista ja lässähtämistä. Ehkä kyse on laajemmasta brändäyksestä ja siitä, että samasta kaivosta yritetään saada vettä isommalle joukolle? Joskus se toimii, joskus ei. Nähtäväksi jää.
Lopuksi päästään kirjan ongelmiin. Pohjoisen noidan Paqpan esiintyminen on päälleliimatun oloinen, vaikka Paqpa onkin ihanasti piirretty. Ja loppuosa kirjasta on liian matkailumainoksen oloinen. On savusauna, jossa ihan oikein heitetään ensin häkälöyöyt. On avantouintia, on erämökkiä ja se oikea Joulupukki tietenkin. Ongelma matkailulle on tietysti se, että markkinointi sataa ulkomailla Kanadan laariin.
Suurin ongelma on kuitenkin se, että miten tällaisessa kirjasarjassa, jossa luontoa ja eläimiä kunnioitetaan ja jossa koko kirjan kantava ajatus on ihmisten maapallolle aiheuttamat ongelmat, voidaan lopettaa kirja jättimäisiin ilotulituksiin, joita kaikki ihailevat varauksetta? Ilotulitukset ovat hirveitä sekä luonnoneläimille että kotieläimille ja se määrä roskia ja myrkkyjä, mitä ne kylvävät ympäristöön on suorastaan hävettävä. Puhumattakaan ilotulitteiden valmistamisen ympäristövaikutuksista. Monet kaupungit ovat jo siirtyneet laservaloihin, miksi ei Pet Agents?
Kirjasarjan kaikkien osien arvostelut löytyvät täältä
Maria
Lukupäivä 4.12.2021
Julkaisuvuosi 2021
Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com
Kirja-arvio, kirja-arvostelu, parhaat lastenkirjat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti