Roskarikos ja kuinka se ratkaistaan
Emil Wern on jälleen rikoksen jäljillä. Roska-auto veloittaa lajittelemattomista roskista painon mukaan ja asukkaiden roska-astiat täyttyvät mysteerisesti tuntemattomilla roskilla. Kuka on syyllinen?
Emil kavereineen tutkii mysteeriset jätteet ja löytää hyviä johtolankoja, jotka ennen pitkään johtavat heidät rikollisen jäljille. Syyllinen ei ole Emilin opettaja eikä turhaa nenäleikkausta varten säästävä sijaisopettaja, vaan Sofia Kompostinen, paikallisen koirakoulun pitäjä. Sofia on tyly nainen, joka tienaa omalla likaisella roskabisneksellään. Kompostinen on kerännyt rahaa lupaamalla hävittää muiden roskia, joita on sitten kylvänyt tuntemattomien roskalaatikoihin sekä omalle huvilalleen valtavaan sirkustelttaan. Rikostoverina Sofialla on vankilasta lomalla oleva Evert.
Pieni lukuhiiri pitää Emil Wernin seikkailuista. Tämäkin sai 10 pistettä. Eikä se ole ihme. Tässä kirjassa ratkaistaan ihan oikea rikos ja etsitään ihan oikeita johtolankoja. Teksti on isohkoa, samoin rivivälit eikä rivillä ole kovin montaa sanaa. Kirjassa on erilaisia hauskoja oivalluksia ja syylliset eivät pääse pakoon.
Tämä on kolmas Emil Wernin seikkailu, josta kirjoitan. Ensimmäinen (arvio löytyy täältä) seikkailu tuntui hauskalta, mutta jo toisessa alkoi tätä isoa lukuhiirtä häiritä kirjailijan pisteliäisyys. Juuri ne samaiset nokkelat karikatyyrit, mitkä kirjassa toisaalta ovat hauskoja.
Tämän kolmannen avasin jo etukäteisasenteella. Ketäköhän kirjailija tällä kertaa haukkuu? Ja pikkupiikkejä löytyy tästä kirjasta yhtä lailla. Juutuin erityisesti kahteen kohtaan. Toinen on Emilin ”sunnuntaipilaajaksi” kuvaama vanhainkodissa asuva mummo, joka vanhasta tottumuksesta käy Emil Wernin äidin luona kerran viikossa. Emilin äiti tarjoaa säälistä iltapäiväkahvit mummolle. Jotenkin minusta tuntuu pahalta, kun kirjailija selvästi nauraa vanhan naisen yksinäisyydelle.
Toinen mikä pistää silmään on kirjailijan kirjoittama hahmo Sokrates, suurinpiirtein Emilin ikäinen poika, jolla on tukikaulus. Sokrates kuvataan liian puheliaaksi pojaksi, jolla on hölmöjä ajatuksia. Emilillä ei oikeastaan ole aikaa Sokratekselle, mutta Sokrateksen tarjoama mehu kyllä kelpaa. Samalla Emil miettii, onko Sokrateksen kaula niin likainen, että tukikaulus on liimaantunut siihen kiinni. Kirjan lopussa Emil antaa Sokratekselle säälilahjan aivan kuten Emilin äiti kahvit vanhainkodin mummolle.
Kuten edellisessä lukemassamme Janssonin kirjassa, tässäkin kirjassa kumpikin näistä hieman yksinkertaisista hahmoista on kuvattu lihaviksi. Onko kyse kuvittajan Mimmi Tollerup omista ajatuksista? En usko. Tarvitsemmeko vielä kirjoja, joissa lihavat ovat hieman tyhmiä ja säälittäviä?
Jansson on suosittu ruotsalainen koululaiskirjailija, samaan tapaan kuin Widmark. Tai Paula Noronen. Kaikki kolme vitsailevat ja ovat piikikkäitä. Jansson on näistä kirjailijoista kuitenkin ainoa, jonka vitsien ja piikkien perustalla ei ole positiivista pohjavirettä. Janssonin piikit ovat teräviä, hahmot osittain ilkeitä karikatyyrejä. Minun selkäkarvani nousevat pystyyn. Janssonin näkemys empatiaan on minulle täysin vieras. On hyvin vaikea lukea tekstiä, jossa ensin suhtaudutaan alentuvati isoon määrään ihmisten ominaisuuksia ja sitten ”korjataan” asia säälillä ja hyvittelyllä. Ei hyvä. Ei ollenkaan hyvä.
Maria
Lukupäivä 15.2.2021
Julkaisuvuosi 2013 (alkuperäisteos ruotsiksi 2011)
Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti