Anna Jansson Emil Wern tutkii Merirosvosaari ja Kummitustalo

Nyppiviä lastenkirjoja

Kun jokin alkaa nyppiä, niin se todellakin alkaa nyppiä. Anna Janssonin kirjat nostavat minulla selkäkarvat pystyyn. Tai no, ei minulla taida olla selkäkarvoja, mutta jos olisi niin ne nousisivat yksi kerrallaan tikkusuoriksi ja ojentautuisivat kohti taivasta joka kerta, kun avaan Emil Wernin kirjan. Pahaksi onneksi pieni lukuhiiri pitää Janssonin kirjoista, joten tässä sitä ollaan. Karvat pystyssä.

Hedwig omistaa kummitustalon, jonne Emil kavereineen menee yökylään. Vieraat ovat kummitusintoilijoita ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Järkevät lapset eivät usko kummituksiin. Tapahtumille on löydettävä selitys. Kummittelun takana on Hedwig itse, joka kaipailee itselleen lisää vuokratuloja. Ja mikä toimisikaan paremmin kuin pieni kummitustarinan pullistelu yhdistettynä pikkuhuijauksiin?

Merirosvosaaressa Emilin koululuokka lähtee retkelle Märta-opettajan johdolla Gotska Sandön saarelle. Mukaan lähtee epäilyttävää porukkaa ja kesken retken kaikki ruoat ja juomat varastetaan. Syyllinen on valesotilas Sven, joka paljastuu vallan kamalaksi tapaukseksi. Märta-opettaja on joskus ollut kihloissa Svenin kanssa ja Svenin tarkoitus on toimia pelastavana enkelinä ja palauttaa Märtalle itse ryöstämänsä ruoat ja juomat. Sven jää kiinni ja telkeää lapset yhdessä Märtan kanssa vajaan. Vajasta päästään kaivamalla pois. Lopuksi Emil johdattaa Svenin samaan vajaan, keplottelee itsensä vajasta pois ja telkeää Svenin sisään odottamaan poliiseja.

Svenistä nousee kaikuja kunnon perheväkivaltapsykopaatista. Märta on onnekseen noudattanut kuuluisaa ohjetta ”Run, Forrest, run” ja purkanut kihlauksen. Onnekseen. 

Teksti on jouhevaa ja helppolukuista. Kirjasinkoko on reilu, rivivälit samoin ja rivinleveys maltillinen. Aivan juuri lukemaanoppineelle nämä eivät sovi, mutta aika pian näihin voi tarttua. Mustavalkoinen Mimmi Tollerupin kuvitus on vauhdikasta.

Valitusvaroitus eli hyvät, pahat ja luuserit

Ja sitten siihen nyppimiseen. Emil Wern kirjoissa on hahmoja, joiden kirjoittaminen kertoo jotain kirjailijasta. Eikä oikein mitään hyvää. 

Jansson jakaa Emil Wern-kirjoissaan hahmot karkeasti kolmeen ryhmään. Hyviä ovat esimerkiksi Emil ja Emilin poliisiäiti ja pahoja valesotilas Sven. Luusereita ovat sunnuntaipilaajan ja Sokrateksen kaltaiset surullisen hahmon ritarit. 

Sunnuntaipilaaja on yksinäinen vanhainkodissa asuva mummo, joka käy joka sunnuntai kutsumattomana vieraana Emilin kotona. Emilin äiti tarjoaa säälikahvit ja Emil (ja kirjailija) ristii mummon sunnutaipilaajaksi. Sokrates on puhelias, vähän hölmö poika, jolla on tukikaulus. 

Kumpikin näistä hahmoista on piirretty ylipainoisiksi, puheliaiksi ja vähän tyhmiksi. Sokrateksen tukikauluksesta revitään huumoria joka kirjassa ja merirosvosaaressa selviää, että Sokrates pissaa öisin housuihinsa. Olisi todella virkistävää, jos housuihin pissaavaa poika olisi joku muu kuin hieman typerä tukikaulusta pitävä pullukka.

Minä en kaipaa tällaisia hahmoja kirjoihin ollenkaan. Tekee pahaa, kun naurua revitään toisen sairauksista. Tukikaulus tarkoittaa jatkuvia kaulakipuja, mutta se sivuutetaan kirjassa tyystin. Emil ja Emilin äiti voivat kirjoissa tuntea olevansa parempia kuin luuserit, joita säälistä autetaan ja joita säälistä siedetään. Missä aito empatia? Mikä motivaatio kirjailijalla oikein on?

Pieni lukuhiiri antoi kirjoille arvosanoiksi 9 ja 10. Valitettavasti lukuhiiri lukee luultavasti loputkin Janssonit. Kuten moni muukin lapsi. Minä kuulen Janssonin äänessä koulukiusaajan, joka kiusaa omia hahmojaan ja lopussa yrittää tehdä niille jonkun siedettävän positiivisen käänteen, jotta voi tuntea hyvää omaatuntoa ja paremmuuden tunnetta.

Lisää Anna Janssoneita löytyy täältä, 

täältä 

ja täältä. 

Maria

Lukupäivä 2.3.2021

Julkaisuvuodet 2012 ja 2013

Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com

Lastenkirjablogit, kirjablogi, kirjablogit,  kirja-arvio, arvostelu