Tyttöjä ja infektiotauteja. Ja muutama kylmänkyhmy.
Kurkistus menneisyyteen tekee koronamaailmassa hyvää. Malory Towers on kirjoitettu 1946-1951. Silloin oltiin sikotaudin vuoksi sairastamisen jälkeen karanteenissa viikkoja. Hinkuyskästä parannuttiin reilussa 6 viikossa ja keuhkoputkentulehdus merkitsi myös lapsellekin kuolemanvaaraa ja viikkojen petilepoa. Näin siis aikana ennen rokotteita ja antibiootteja.
Ja kaikki tämä ylimääräinen sairastaminen oli lasten ns. normaalia, joka kirjautui Enid Blytonin lastenkirjoissa pelkästään taustaksi.
Mitäköhän olisivat sen aikaiset ihmiset ajatelleet niistä, jotka eivät nykyhetkessä uskalla ottaa koronarokotetta, vaikka se on toimivaksi ja turvalliseksi todettu? Olisivat varmasti epäuskoisena nauraneet.
Sotien jälkeen ei ihmisillä ollut varaa uskoa foliohattu päässä salaliittoteorioihin, kun vaikeat tarttuvat sairaudet olivat jatkuva riesa ja pelon aihe. Hengissä säilyminen ei ollut itsestäänselvyys. Rokotteet pelastivat ja pelastavat, mutta vasta kun ne kehittettiin ja vain niin kauan kuin ne otetaan.
Blyton on lastenkirjojen kuolematon kuningatar. Viisikkojen ja Seikkailu-sarjan lisäksi on jostain käsittämättömästä syystä moni kirjoista suomentamatta. Kuten Malory Towers, joka on noussut Kanadalaisen Ylelläkin nähdyn loistavan lastensarjan imussa taasen pinnalle. Luulisi, että juuri nyt, kun kirjasta on tehty tuore sarja, kannattaisi viimeistään tuottaa suomennos?
Malory Towers kuvaa protagonistin Darrell Riversin elämä englantilaisessa tyttöjen sisäoppilaitoksessa 12-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, mutta sama elämä on ihan yhtä ajankohtaista suomalaisille päiväkoulua käyville tytöille. Jos jätetään aivastuspulveri huomiotta…
Pieni lukuhiiri luki kaikki sarjan 6 kirjaa, jotka on 2019 yhdistetty kahdeksi jättipokkariksi. Minä valitsin lukuun sarjan kolmannen osan, jossa Darrell on 14-vuotias. Pienempi hiiri rakastaa kirjoja yli kaiken (10 hiiripistettä tietenkin) ja kolmen kirjan yli kuusisataasivuinen pokkari kului flunssalukemisena muutamassa päivässä. Itsekin huomasin kirjan sivujen suorastaan lentävän.
Blyton etenee tekstissä vauhdikkaasti, henkilöhahmot on kuvattu elävästi ja tyttöyden ongelmat ihan sellaisina kuin minäkin ne lapsuudesta muistan.
Minkälainen on hyvä ihminen?
Tähän kysymykseen Blytonilla on selvät vastaukset. Itsenäinen, mutta toiset huomioon ottava. Taitojaan vaaliva, mutta ei itseään korostava. Sopeutuva, mutta puolensa pitävä. Rehellinen ja luotettava kaveri, positiivinen, joskus hieman ilkikurinenkin. Tämä kaikki pitää edelleen paikkansa. Miten voisin olla Blytonin kanssa eri mieltä?
Blyton palauttaa maan pinnalle liika itsestään luulevan filmitähtiä matkivan Zereldan. Samaa voisi toivoa monelle Insta-tähtösiä matkivalle nuorelle, joka luulee, että meikeillä voi peittää epävarmuutta. Samoin käy itseään jatkuvasti korostavalle Mavikselle. Sekä Zerelda että Mavis oppivat arvostamaan sitä, että ovat vielä tyttöjä ja ymmärtävät, että turha itsekorostus ei tee kenellekään hyvää.
Darrell taasen ymmärtää harjoittelun merkityksen kaikelle oppimiselle urheilukentällä ja Bill eli Wilhemiina antaa mallin tytöille, jotka eivät samaistu koko tyttöyteen. Ennen kaikkea Blyton vaatii tyttöjä elämään omaa ikäänsä ennen aikojaan aikuistumisen sijasta.
Omassa ajassaan Blytonin hahmoissa on ollut paljon sellaista kapinallisuutta, jonka luulisi nykypäivänä jo olevan uutta normaalia, mutta yhtä lailla samanlaisia monimutkaisia verkkoja ovat tyttöjen keskinäiset suhteet nykyäänkin.
Nykylasten rasitteena on kaiken kasvamisen lisäksi maailman pieneneminen ruudun kokoiseksi ja sitä kautta suuremmat paineet. 40-luvulla ei sentään tarvinnut pohtia ruutuaikoja ja varoitella lapsia Tiktokista.
Malory Towers perustuu Benendenin tyttökouluun, jota Blytonin oma tyttö kävi. Blytonin perheen kokemus sisäoppilaitoksesta on ollut selvästi positiivinen, mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa. Ysenda Maxtone Graham valottaa mainiossa kirjassa ”Life in girls’ Boarding schools 1930-1979” Brittiläistä tyttöjen sisäoppilaitosmaailmaa. Ja minkälainen maailma se onkaan ollut!
Britanniassa ei viime vuosisadan alkupuolella juuri panostettu tyttöjen koulutukseen ja monet sisäoppilaitokset eivät tarjonneet oikestaan muuta kuin suoran ryhdin, vähän hyviä tapoja, ehkä ratsastusta ja kylmänkyhmyjä. Kyllä, luit oikein. Paleltumia, joista jäi pysyviä vammoja. Koulut sijaitsivat vanhoissa kylmissä kartanoissa ja aamulla herätessä saattoivat kuumavesipullot olla jäässä.
Varsinaista opetusta oli niukasti ja paikat olivat lähinnä säilöjä, missä tyttöjä pidettin ennen avioliittomarkkinoita. Poikkeuksiakin oli. Jotkut koulut todella olivat Malory Towersin kaltaisia ja tähtäsivät hyvään ihmisyyteen ja yliopistokoulutukseen, mutta valtaosa ei sellaista kunniaa saa.
Graham analysoi myös tyttökoulujen opettajien aikanaan kiellettyjä lesbo-suhteita ja lisäksi tyttöjen keskinäisiä leikki-parisuhteita. Kirja on kirjoitettu erittäin hauskasta ja jos yhtään haluat tietää lisää siitä todellisuudesta, mikä Mallory Towersin takana häilyy, suosittelen tätä kevytä kulttuurihistoriallista teosta.
Loppukevennyksenä linkit haavipallopeliin eli lacrosseen.
Huispauksen sijaan tyttökouluissa tuohon aikaan harrastettiin intohimoisen aktiivisesti haavipalloa. Säässä kuin säässä tytöt pelasivat kentällä osa innoissaan ja osa pakotettuna
Kandalaisessa draamassa näytetään myös varsin idyllisenä uinti meressä pitkälle syksyyn ja talveen. Ja ilman saunaa! Jäätäväähän sekin oli. Ei siis ihme, että Grahan sanoo tunnistavansa entisen tyttökoululaisen ikäneitonakin kävelystä, olemuksesta ja vaatteista. Luonteenlujuus kyllä kehittyi, jos ei sitten joutunut lopettamaan koulun kylmävammojen vuoksi.
Huh.
Onneksi meillä on lapsilla lämpimät luokkahuoneet ja ennen kaikkea onneksi saamme pitää tyttömme kotona luonamme koko kouluajan.
Maria
Lukupäivä
Julkaisuvuosi 2019, (alkuperäisteokset 1936-1941)
Lastenkirjablogi https://hiirikirjahyllyssa.blogspot.com
Lastenkirjablogit, kirja-arvio, kirja-arvostelu, kirjablogi
